#metoo 

Viime aikoina somessa kiertänyt kampanja pisti miettimään, että haluaisin ottaa esille aiheen, joka jo aiemminkin on silloin tällöin pyörinyt mielessä ja jota olen yrittänyt omalla kohdallani analysoida syvemmin ennenkin, koska se on erilaisina versioina olennainen osa työtäni, harrastuksiani sekä henkilökohtaista elämääni. Varoitus: Tämä kirjoitus menee pintaa syvemmälle henkilökohtaisella tasolla. 😉

Kosketus.

Milloin se on hyväksyttävää? Milloin sitä tarvitsee? Mitä se merkitsee minulle?

Oman urheilu-urani tein muodostelmaluistelun parissa. Se on todennäköisesti joukkuelajeista se, jossa ollaan eniten kosketuksissa joukkuekavereiden kanssa. Ei tule äkkiseltään mieleen kovin montaa lajia, missä pidetään kiinni toisesta lähes koko suorituksen ajan. Päivästä toiseen, treenistä toiseen pidän vieruskaverin kädestä kiinni ja liikun samassa tahdissa hänen kanssaan.
Aktiiviurani 17 vuoden aikana koskin joukkueakavereitani enemmän, kuin omia perheenjäseniä. Viikon aikana parikymmentä tuntia ja nyt aktiiviuran jälkeen jatkan saman lajin parissa kerran pari viikossa (+ kilpailut), koska rakastan lajia ja rakastan sitä tunnetta, mikä tulee, kun potkaiset vauhtia jäällä vieruskavereiden kanssa samassa tahdissa, joukkueena.

Kuinka moni teistä koskee kahtakymmentä tuntia edes lähimmäisiään viikossa?

Työssäni olen kirjaimellisesti iholla kiinni. Kosketus on minulle työväline ja toiset silmät. Kosketus on minulle täysin luonnollinen asia, jota ei tarvitse jännittää tai arastella. Kosketus on olennainen osa työtä ihan samalla tavalla, kuin mitkä tahansa mittausvälineet, hoitopöydät, kuminauhat, jumppapallot tai muut.
Käsillä pystyn tuntemaan, miten kylkiluu liikkuu hengitettäessä, miten nikama liikkuu verrattuna viereiseen, miltä kudos tuntuu ja miten se reagoi käsittelyyn tai miten lihas toimii liikettä tuotettaessa tai asentoa ylläpidettäessä. Tarvitsen usein kosketusta selvittääkseni, mitä lähden asiakkaan kohdalla hoitamaan, kehittämään tai harjoituttamaan.
Vastaanotolle tullessaan asiakkaat tietävät, että terapeutti tulee olemaan kiinni jossain kohtaa kehoa joka tapauksessa ja kosketus on hyväksyttävää. Itse sanon etukäteen ennen kuin kosken ja etenkin mitä aremmilla tai intiimimmeillä alueilla liikutaan, puhun ja kerron mitä tutkin, miksi ja mitä aion tehdä.
Jos asiakkaana on lapsi tai nuori, on mielestäni erityisen tärkeää selittää asiat ja itse yleensä pidän järkevänä, että myös vanhempi on mukana tilanteessa.
Osalle asiakkaista kosketus on selkeästi täysin luonnollinen asia. Osa taas on selvästi herkempiä tai arempia. Vastaanotolla ollaan myös joskus hyvin vähissä vaatteissa ja tämä jo itsessään on jollekin vaikeampaa kuin toisille. Yksi tulee ovesta sisään ja alkaa riisua ennen kuin edes alkuhaastattelua on tehty ja osa taas ujompana viivyttelee viimeiseen asti ennen kuin edes nostaa lahjetta nilkkaa ylemmäs. Välillä joudun selittämään ja rauhoittelemaan, ettei minua häiritse tai kiinnosta jenkkakahva siellä tai suonikohju täällä, vaan minua kiinnostaa se, mitä keho minulle kertoo ja miten se käyttäytyy, kun se liikkuu tai missä asennossa se on, kun ollaan paikallaan.
Kun kosken, minua ei kiinnosta onko pakarassa muhkuraa. Minua kiinnostaa mitä pakaran alueen lihaksisto tekee. Kun kosken, en analysoi makkaroita vaan tunnen, miten nivel käyttäytyy, riippumatta siitä mitä ja minkä verran sen ympärillä on tavaraa.

Edellisten perusteella voisi kuvitella, että myös henkilökohtaisessa elämässäni olen ns. koskettelevaa tyyppiä, joka halaa kaikkia ja ketä tahansa, kun tavataan ja joka ottaa käsivarresta kiinni, kun lohduttaa tai jolle kosketus on normaali jokapäiväinen tapa ja luonnollisesti tuleva asia.

Väärin.
Ei ole.

Olen aina välillä miettinyt ja etsinyt selitystä sille, miksi näin on. Muutama selitys sille on tässä ajan mittaan löytynyt. Osa menee melko henkilökohtaisellekin tasolle.

1. Olen introvertti. Vaikka rakastan tehdä töitä ihmisläheisissä hommissa, viihdyn vapaalla omassa kuplassani ja tarvitsen hajuraon ihmisiin.
Uusien ihmisten, random tuttavien, jopa kavereiden koskeminen ei tule luonnostaan. Kosketukseen vaaditaan joko se, että tuttava on halailevaa tyyppiä ja silloin on itselle ok mennä mukana ja halata "tervehdys" jos se tilanteeseen sopii. Jos taas toinen on "lääppivä" ja on jatkuvati iholla, minä otan luontaisesti pari askelta takavasemmalle. Lapsena katselin hiukan kateellisena, kun muut luokkakaverit roikkuivat kummioppilaidensa kaulassa. Minä en. Ei tuntunut luontevalta.

2. Olen suomalainen. Tämä ei tarvinne selityksiä

3. Olen ujo. Jos ihminen on minulle tuttavuus, ystävä tai sukulainen, mutta ei herätä kummempia jännitystiloja, kosketus on fine, mutten sinänsä viljele sitä oma-aloitteisesti. Jos taas ihminen herättää jonkinlaisen ujouden, jännityksen tai astetta enemmän kiinnostusta, välttelen kosketusta jopa. Kosketus muuttuu silloin intiimimmäksi ja merkityksellisemmäksi. Kosketus on minulta on erittäin valikoivasti jaettu kunnianosoitus tai merkki siitä, että luotan ja olet päässyt kuorta syvemmälle.

Urheilu-urani ja työni perustuu suurelta osin kosketukselle. Kosketuksella on merkitys. Kosketus on väline. Nämä yhdistettynä edellä mainittuihin persoonallisuusominaisuuksiin on ehkä aiheuttanut sen, että en halua käyttää arvokasta välinettä turhaan. En halua, että toisen hipelöinti on arkipäivää vaan haluan, että siinä on erityinen sanoma tai tarkoitus.

Haluan, että jokainen työssäni käytetty kosketus kertoo minulle arvokasta tietoa. Haluan, että työssäni kosketuksesta on aina hyötyä sekä minulle että asiakkaalleni. Haluan, että kosketus olisi sellainen, mikä tuo asiakkaalle luottavaisen olon siitä, ettei kosketusta tarvitse jännittää.

Haluan, että harrastuksessani käytetty kosketus tekee joukkueesta Joukkueen, kertoo luottamuksesta vierustovereita kohtaan ja vie joukkuetta eteenpäin tavoitteita kohti. Haluan, että kosketus on jotain, mitä käytetään toistemme lohduttamiseen, kun epäonnistutaan ja petytään tai siihen, kun onnistumisia joukkueena iloitaan.

Haluan, että jokainen henkilökohtaisessa elämässäni jaettu kosketus on arvokas, luottamusta herättävä, merkityksellinen ja kertoo paljon enemmän, kuin olevansa vain tyhjä kohteliaisuus tai yleinen tapa. Haluan, että ne ihmiset, jotka henkilökohtaisessa elämässäni ovat päässeet kosketusetäisyydelle ilman, että kavahdan metriä taaksepäin, tietävät merkitsevänsä jotain hiukan enemmän.

-Tiina